Huolta huomisesta

Eikö ärsytäkin, jos kiinnostaviin paikkoihin on 

"Pääsy kielletty"?

Koska Museoviraston määrärahoja on merkittävästi leikattu, monia kansallisesti tärkeitä museokohteita joudutaan sulkemaan. Tämä ei ole mikään tuore uutinen, mutta museoväen, monenlaisten paikallisten toimijoiden ja museonystävien huoli on yhä ajankohtainen. Se heijastui myös eilisessä Museot, perinnekasvit ja museopuutarhat -seminaarissa käytyihin keskusteluihin (olin opintojen vuoksi paikalla, kuunteluoppilaana). Koska museot ovat mielestäni tärkeitä, sivuan asiaa täälläkin, tietoiskumaisesti.

Suljettavia kohteita ovat Museoviraston Internet-sivujen mukaan (http://www.nba.fi/fi/ajankohtaista/tiedotearkisto?Article=5662):

- Kotkaniemi (Presidentti Svinhufvudin koti)

- Kuusiston kartano

- Paikkarin torppa

- Pukkilan kartano

- Yli-Lauroselan talomuseo

- Suomenlinna-museo

- Alikartano (suljettu korjaustöiden vuoksi)

- Urajärven kartanomuseo (suljettu korjaustöiden vuoksi)

- Anjalan kartano (suljettu jo aiemmin säästösyistä).

Museovirastoon kohdistetut leikkaukset oikeuttavat kysymään, mikä on arvokasta ja päätöksenteossa painavaa. Ainoastaanko hetkellinen taloudellinen hyöty? Koska nykyisessä taloustilanteessa kellään ei ole paljoa rahaa, on mietittävä tarkkaan, mihin halutaan panostaa.

Kansainvälinen museoneuvosto ICOM määrittelee museon näin: "Museo on pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään." Ei museo ole vain kuolleiden tavaroiden varasto, se on olemassa meitä ihmisiä varten. Sillä on roolinsa sivistyksessä ja koulutuksessa, mutta myös kansanterveydessä. Museosta haetaan esteettisiä elämyksiä, oivalluksia, omaa hiljaista hetkeä ja toiminnallista yhteisöllisyyttä. 

Aika kuluttaa kaiken materiaalisen pois, ilman ylläpitoa se tapahtuu ennen kuin huomaammekaan. Esineiden ja rakennusten lisäksi huolta kannetaan myös ns. biologisen kulttuuriperinnön säilymisestä, tämä puoli korostui eilisessä museopuutarha -seminaarissa. Moni museopuutarha säilyttää perinteisiä suomalaisia lajikkeita, joita ei  joka kaupan hyllyiltä voi hankkia. Esimerkiksi suljettavassa Pukkilan kartanossa on ryytimaa, jossa kasvatetaan tyypillisiä 1700-luvun kasveja perinteisin menetelmin. Jos vanha kasvikanta kuolee, sitä ei saa takaisin. Vanhat kannat ovat usein Suomen oloihin sopeutuneita ja kestäviä. Ja onhan niillä sitä tunnearvoakin.

Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tilanteen etenemistä.

Ränsistynyt Hietalan tila kotiseudullani.

Lapsuudessani se oli vielä asuttavassa kunnossa, kesämökkinä.