Olen viettänyt lapsuuteni joen läheisyydessä. Se on pieni ja polveileva, välillä enemmän oja kuin joki, hurjan mutkikas ja paikoin niin matala, että sen voi vähävetisenä aikana ylittää pohjakiviä pitkin hyppelemällä. Siinä on paljon suvantoja ja muutenkin se on virtaukseltaan tasainen, sen vuolaampia kohtia tuskin voisi koskiksi kutsua, vaikka minulla onkin niin tapana tehdä.
Kuluneena kesänä palasin taas hetkeksi aikaa kuljeskelemaan tuon joen partailla ja kuljeskellessani mietiskelin hieman jokia noin yleensä. Vaikka joki on varsin pysyvä elementti maisemassa, se on samalla hämmäntyttävän muuttuva: sen täytyy jatkuvasti uudistua etsiessään uomaansa matkalla kohti suurta päämäärää, merta. Ei ihme, että elämää usein verrataan paitsi tiehen, myös jokeen. Aiemmin rupattelin joutsenista. Joutsenella on sekä kohtalokkaan Tuonelan virran asukin että puhtaan valkoisen pyhän linnun kasvot. Joetkin voivat olla paitsi pyhää elävää vettä, josta Juha Tapiokin laulaa kappaleessaan Yksi tie (Niin kirkas joki tien vierellä, joessa virtaa elämä. Sua kutsutaan tuon joen luo: tule, janosi pois juo.), myös synkkä Tuonelan virta, sen joutsenen asuinsija. Jännittävää.
Joen matkanteko on myös jännittävää. Muistan, kuinka minuun lapsena teki vaikutuksen Smetanan Moldau, kun äiti oli kertonut sen kuvaavan Tonavan matkaa! Oikein näin mielessäni uljaat metsät, jyhkeät vuoret, pauhaavat kosket ja solisevat pikku purot. En kuitenkaan liitä tähän linkkiä tuohon klassiseen teokseen, eiväthän seuraavat kuvatkaan ole Tonavalta, vaan paljon läheisemmältä pikku joelta. Tämän hetkisiin tunnelmiini ja kuvien kyytipojaksi sopinee paremmin seuraava, myös jo lapsuudessa tutuksi tullut kappale: http://www.youtube.com/watch?v=RCU8qmj839E
-------------------------------------------------------------
